Keikka-arvio: Eric Sardinas & Big Motor, Tavastia 16.10.2012

Eric Sardinas - slide-kitaran Steve Vai

Eric Sardinas oli jäänyt minulle vieraaksi tähän asti. Kaverini kehui Ericin edellisen keikan olleen erinomainen, joten päätin heti tilaisuuden tullen käydä tutustumassa. Kuuntelin Spotifystä paria edellistä levyä ja vakuutuin. Hyvältä kuulosti.

Tavastia ei ollut läheskään täynnä, mutta salin takaosa oli peitetty väliseinällä, joten tyhjän tilan tuntu ei häirinnyt. Bändi tuli lavalle ja Eric Sardinas aloitti heti rennolla jutustelulla ja yleisön kanssa keskustelemalla. Ja tietenkin soittamalla. Alkusooloilun jälkeen bändinsä Big Motor käynnistyi ja heitti ison vaihteen silmään. 

Rummut, basso ja sähköinen resonaattorikitara + Ampegin rantasauna ja Marshall JCM-800. Se riitti. Sardinasilla kaksi kitaraa, joita vuorotteli -  ja tietenkin se slide. Musa oli vaihteli perinteisemmän bluesin ja modernimman, aika raskaankin ilmaisun välillä. Tunnelma oli lämmin ja vuorovaikutteinen, Eric kyseli yleisön fiiiliksiä ja yleisö vastaili. 

Sardinas käytti dynamiikkaa hyödykseen. Välillä soitto oli raivoisaa ja kovaäänistä, välillä hän väänsi volat nollaan kitarasta ja soitti pelkästään akustisesti ja lauloi ilman mikkiä. Ja sormet sekä slide liikkuivat todella liukkaasti. 

Basisti Levell Price

Bändi oli myös todella erinomainen. Rumpali Chris Frazier soitti tiukkaa ja tukevaa biittiä ja täytti paikkansa täydellisesti. Basisti Levell Price taas oli oman lukunsa. Iso partainen kaveri, jonka jyhkeä olemus täytti lavan koko oikean puolen ja vähintään yhtä jyhkeä bassosoundi koko salin. Aluksi hän vain komppasi tukevasti, mutta kitarasankarin tauon aikana bassotaituri pääsi kunnolla irti. Enpä muista kuulleeni sellaista basson soittoa. Basso kuulosti yhtäaikaa bassolta ja kitaralta, rytmi- ja soolosoittimelta. Ja koko pedal-board oli käytössä.

Sardinas palasi tauolta ja paahto jatkui. Kellon katsominenkin unohtui, mutta taisi siinä ainakin puolitoista tuntia vierähtää. Yhden encoren vetivät loppuun.

Olipa hyvä keikka, viisi tähteä. Kannatttaa tutustua!

Papat jyrää

Rollareilta on tullut uutta matskua. Toimii!

Levyarvio: The 69 Eyes - X

Olen pitkän linjan 69 Eyes-fani. Seurasin bändin uraa jo 90-luvulla ja Blessed Be oli ensimmäinen ostamani heidän levynsä. Juuri tuolla levyllä he sukelsivat syvälle goottimaailmaan. Nyt vuosia on vierinyt ja juuri ilmestyi kymmenes albumi.

X ilmestyi jo toista viikkoa sitten, mutta kirjoitan tätä juttua vasta nyt ihan tarkoituksella. Halusin kuunnella biisit useampaan kertaan ennen "tuomitsemista". Lehdissä on nimittäin ollut paljon pikaisen ensivaikutelman perusteella tehtyjä arvioita. Oikeastaan ensi kuulemalta ajattelin, että tästä albumista eivät rockpoliisit pidä. Ja oikeassa näköjään olin.

Myönnettäköön, että X:n ensitahdit eivät vakuuttaneet ja räjäyttäneet tajuntaa samalla tavalla kuin kuusysien edellinen Back In Blood. Tuli vähän vaisumpi fiilis.

Eka sinkkubiisi ja radiossa soinut Red on komea ja synkkä hienolla kertosäkeella koristeltu veisu, mutta ehkä vähän junnaava ja itseään toistava. Odottelin siis varsinaista albumia innolla. Miten kävi?

Alla muutamalla rivillä jokaisen biisin herättämät fiilikset.

Levyn aloittaa Love Runs Away, jonka melodia soljuu hienosti ja komppi pitää lennossa.

Tonight kuulostaa aika paljon Never Say Die-biisiltä. Mutta saahan itseään kierrättää. Jyrkillä vähän "omituinen" lauluääni, ei kuulosta itseltään.

Blackin kertosäe tarttuu. Itse ainakin huomaan lauleskelevani "I want you back, in black..."

If You Love Me The Morning After. Säkeistöstä tulee mieleen Gothic Girl. Kertosäkeessä hieno ja kaunis melodia.

Red. Kertsin toistosta huolimatta komea biisi. Sanojen kuunteleminen auttaa ymmärtämään kokonaisuuden. Jotain traagista on tapahtunut rakkauselämässä jollekin. Tämä näyttäisi olevan kantava teema koko albumilla. Sanoja kuunnellessa tulee aika synkkä fiilis.

I Love The Darkness In You. Kuulostaa Bauhausilta.

Borderline. Kitarat kaikuvat ja tunnelma on melankolinen.

I'm ready. Levyn ensimmäinen varsinainen rockbiisi. Kuulostaa vähän samalta kuin Angels-levyn Rocker.

I Know What You Did Last Summer. Pitäähän levyllä ainakin yksi kauhuleffaviittaus olla. Aika perusbiisi.

When Love Comes To An End. Bändi päättää usein (yleensä) levynsä slovariin, kuten nytkin. Ja synkkiin tunnelmiin ainakin nyt.


Siinäpä se. X vaatii useamman kuuntelun avatuakseen ja on parhaimmillaan pimeänä sateisena syysiltana. Avauduttuaan tämä on ihan hyvä, mutta ei nouse kärkipäähän 69 Eyes-asteikolla. Neljä tähteä kaikkien levyjen joukossa, mutta kolme 69 Eyes-kataloogissa.

Seuraavaksi kuulisin mielelläni sitä vanhaa sleaze/katurockia tämänpäivän soundeilla ja tuotannolla.

Keikka-arvio: Fu Manchu, Nosturi 1.10.2012

Marshall-stackit puhuvat

Päivä alkoi irtisanomisilmoituksella, joten päivän päätökseen tarvittiin jotain puhdistavaa. Ja sitä toden teolla tarjoiltiin raskaalla kädellä.

Illan lämppäriakti oli The Shrine, joka soitti ihan kelpo jyrää, mutta ei siitä oikein mitään mieleen jäänyt.

Sitten kello löi yhdeksän ja Fu Manchu astui lavalle. Kitara- ja basso-feedback täytti Nosturin salin, laulaja-kitaristi Scott Hill lausui mikkiin "hello hello" ja sitten mentiin. Äänivalli iski vatsanpohjan kautta koko kehoon ja tunnelma oli katossa samantien. Ei liiallisia välispiikkejä, ei mitään kikkailua, vaan ihan sitä itseään - todellista raskasta rokkia, eikä mitään hevitiluttelua.

Bändi soitti tiukasti, äänivallista huolimatta soundit eivät puuroutuneet, vaan soittimet erottuivat selkeästi. Kitarat möyrivät todella hyvillä soundeilla, kuten bassokin. Ja erityismaininta rumpalille, jonka tiukka komppi piti homman hyvin kasassa. Ja väliin soitetut pari rumpusooloa sopivat kokonaisuuteen erinomaisesti.

Tunnin setin jälkeen Fu Manchu poistui lavalta ja tuli soittamaan neljä encore-biisiä. Scott Hill kysyi yleisöltä, että mitä haluaisivat heidän soittavan. Ilmeisesti hän sai huutomyrskystä jotain selvää, koska nyökkäsi ja bändi veti California Crossingin.

Tällä keikalla korvatulpat olivat todella tarpeen. Ihan mielettömän kova keikka!


Koko settilista:

1. Evil Eye 

2. Urethane 

3. The Action Is Go 

4. Burning Road 

5. Guardrail 

6. Anodizer 

7. Trackside Hoax 

8. Unknown World 

9. Laserbl'ast 

10. Hogwash 

11. Grendel, Snowman 

12. Strolling Astronomer 

13. Saturn III 

14. Nothing Done 
(SSD cover)

Encore:
15. California Crossing 

16. Mongoose 

17. King of the Road 

18. Godzilla

Soittelua

Olen taas laittanut pari haparoivaa soittelua Soundcloudiin. Ei ole ainakaa vaikea pistää paremmaksi :).

Keikka-arvio: Jason & The Scorchers, 7.9.2012, Virgin Oil Helsinki

Jason & The Scorchers on soittanut "kantripunkkiaan" jo 30 vuotta ja edelleen riittää virtaa. Tosin välissä on ollut muutamia suvantovuosia ja rytmiryhmäkin on vaihtunut nuorempaan vuosikertaan. Jasonin ääni soi silti yhtä heleänä kuin alkuvuosina.

Bändi kävi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 80-luvun puolivälissä, vuosi taisi olla -84. Missasin tuon keikan. Oli kuulemma todella energinen veto. Jason kumppaneineen kävi Tavastialla myös pari vuotta sitten, mutta sekin meni minulta täysin ohi. Nyt kun sain tietää tästä keikasta, suorastaan ryntäsin ostamaan lipun. Ja kyllä kannatti.

Virgin Oiliin oli kerääntynyt jonkin verran porukkaa, mutta paikka ei ollut läheskään täynnä. Lämppäribändi Hooligans soitti ihan kivasti, mutta jotenkin ei vain iskenyt. Ei siinä mitään vikaa ollut, mutta ei jäänyt mitään mieleenkään.

Kun Jason & The Scorchers vihdoin puolenyön aikaan astui lavalle, niin oli heti selvää, että nyt mennään. Bändi aloitti tykityksen, takinliepeet heiluivat ja kitara pyöri ilmassa. Rock 'n' Roll! Bändi otti yleisön ja yleisö bändin. Molemmilla oli hauskaa, varsinkin bändin ilo oli silmiinpistävää. Jason jutusteli yleisölle, piti pari pidempääkin puhetta. Ensimmäinen käsittely äänilevyjä (vinyyli), studiossa käymistä ja levyntekoprosessia. Toisessa hän keskittyi Suomen historiaan, lähinnä talvisotaan. Ja sitten taas rokattiin. Kahden encoren jälkeen kello oli kaksi. Bändi jäi vielä juttelemaan yleisölle, mutta itse katsoin parhaaksi lähteä nukkumaan.

Vaikka vanhat hitit kuten White Lies, Absolutely Sweet Marie ja Broken Whisky Glass räjäyttivätkin tunnelman kattoon, ei bändi ratsasta pelkästään vanhalla materiaalilla. Settiin kuului paljon biisejä uudelta Halcyon Times-levyltä, joka on muuten kuuntelemisen arvoinen.

Todella hieno bändi, kova livemeininki ja erinomaiset soittajat. Varsinkin Warren E Hogdes on kitaristina aivan omaaa luokkaansa. Kyllä ne muutkin kuin hevitiluttajat osaavat.

Säädöt kohdalleen

Tokain stratoni oli jo pidemmän aikaa tuntunut jotenkin huonolta soittaa, joten asialle oli tehtävä jotain. Ruuvailin säätöjä vähän itse, mutta ajattelin, että on parempi ammattilaisen hoitaa homma. Vein kitaran Kristian Oeschille säädettäväksi ja huollettavaksi, ja täytyy sanoa, että kyllä kannatti. Tuntuma ja soitettavuus parani heti ja nyt kammella voi venyttää myös ylöspäin.

Suosittelen ehdottomasti käyttämään soitinta ammattilaisen käsissä. Se paranee entisestään.