Keikka-arvio: Eric Sardinas & Big Motor, Tavastia 16.10.2012

Eric Sardinas - slide-kitaran Steve Vai

Eric Sardinas oli jäänyt minulle vieraaksi tähän asti. Kaverini kehui Ericin edellisen keikan olleen erinomainen, joten päätin heti tilaisuuden tullen käydä tutustumassa. Kuuntelin Spotifystä paria edellistä levyä ja vakuutuin. Hyvältä kuulosti.

Tavastia ei ollut läheskään täynnä, mutta salin takaosa oli peitetty väliseinällä, joten tyhjän tilan tuntu ei häirinnyt. Bändi tuli lavalle ja Eric Sardinas aloitti heti rennolla jutustelulla ja yleisön kanssa keskustelemalla. Ja tietenkin soittamalla. Alkusooloilun jälkeen bändinsä Big Motor käynnistyi ja heitti ison vaihteen silmään. 

Rummut, basso ja sähköinen resonaattorikitara + Ampegin rantasauna ja Marshall JCM-800. Se riitti. Sardinasilla kaksi kitaraa, joita vuorotteli -  ja tietenkin se slide. Musa oli vaihteli perinteisemmän bluesin ja modernimman, aika raskaankin ilmaisun välillä. Tunnelma oli lämmin ja vuorovaikutteinen, Eric kyseli yleisön fiiiliksiä ja yleisö vastaili. 

Sardinas käytti dynamiikkaa hyödykseen. Välillä soitto oli raivoisaa ja kovaäänistä, välillä hän väänsi volat nollaan kitarasta ja soitti pelkästään akustisesti ja lauloi ilman mikkiä. Ja sormet sekä slide liikkuivat todella liukkaasti. 

Basisti Levell Price

Bändi oli myös todella erinomainen. Rumpali Chris Frazier soitti tiukkaa ja tukevaa biittiä ja täytti paikkansa täydellisesti. Basisti Levell Price taas oli oman lukunsa. Iso partainen kaveri, jonka jyhkeä olemus täytti lavan koko oikean puolen ja vähintään yhtä jyhkeä bassosoundi koko salin. Aluksi hän vain komppasi tukevasti, mutta kitarasankarin tauon aikana bassotaituri pääsi kunnolla irti. Enpä muista kuulleeni sellaista basson soittoa. Basso kuulosti yhtäaikaa bassolta ja kitaralta, rytmi- ja soolosoittimelta. Ja koko pedal-board oli käytössä.

Sardinas palasi tauolta ja paahto jatkui. Kellon katsominenkin unohtui, mutta taisi siinä ainakin puolitoista tuntia vierähtää. Yhden encoren vetivät loppuun.

Olipa hyvä keikka, viisi tähteä. Kannatttaa tutustua!

Keikka-arvio: Fu Manchu, Nosturi 1.10.2012

Marshall-stackit puhuvat

Päivä alkoi irtisanomisilmoituksella, joten päivän päätökseen tarvittiin jotain puhdistavaa. Ja sitä toden teolla tarjoiltiin raskaalla kädellä.

Illan lämppäriakti oli The Shrine, joka soitti ihan kelpo jyrää, mutta ei siitä oikein mitään mieleen jäänyt.

Sitten kello löi yhdeksän ja Fu Manchu astui lavalle. Kitara- ja basso-feedback täytti Nosturin salin, laulaja-kitaristi Scott Hill lausui mikkiin "hello hello" ja sitten mentiin. Äänivalli iski vatsanpohjan kautta koko kehoon ja tunnelma oli katossa samantien. Ei liiallisia välispiikkejä, ei mitään kikkailua, vaan ihan sitä itseään - todellista raskasta rokkia, eikä mitään hevitiluttelua.

Bändi soitti tiukasti, äänivallista huolimatta soundit eivät puuroutuneet, vaan soittimet erottuivat selkeästi. Kitarat möyrivät todella hyvillä soundeilla, kuten bassokin. Ja erityismaininta rumpalille, jonka tiukka komppi piti homman hyvin kasassa. Ja väliin soitetut pari rumpusooloa sopivat kokonaisuuteen erinomaisesti.

Tunnin setin jälkeen Fu Manchu poistui lavalta ja tuli soittamaan neljä encore-biisiä. Scott Hill kysyi yleisöltä, että mitä haluaisivat heidän soittavan. Ilmeisesti hän sai huutomyrskystä jotain selvää, koska nyökkäsi ja bändi veti California Crossingin.

Tällä keikalla korvatulpat olivat todella tarpeen. Ihan mielettömän kova keikka!


Koko settilista:

1. Evil Eye 

2. Urethane 

3. The Action Is Go 

4. Burning Road 

5. Guardrail 

6. Anodizer 

7. Trackside Hoax 

8. Unknown World 

9. Laserbl'ast 

10. Hogwash 

11. Grendel, Snowman 

12. Strolling Astronomer 

13. Saturn III 

14. Nothing Done 
(SSD cover)

Encore:
15. California Crossing 

16. Mongoose 

17. King of the Road 

18. Godzilla

Keikka-arvio: Jason & The Scorchers, 7.9.2012, Virgin Oil Helsinki

Jason & The Scorchers on soittanut "kantripunkkiaan" jo 30 vuotta ja edelleen riittää virtaa. Tosin välissä on ollut muutamia suvantovuosia ja rytmiryhmäkin on vaihtunut nuorempaan vuosikertaan. Jasonin ääni soi silti yhtä heleänä kuin alkuvuosina.

Bändi kävi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 80-luvun puolivälissä, vuosi taisi olla -84. Missasin tuon keikan. Oli kuulemma todella energinen veto. Jason kumppaneineen kävi Tavastialla myös pari vuotta sitten, mutta sekin meni minulta täysin ohi. Nyt kun sain tietää tästä keikasta, suorastaan ryntäsin ostamaan lipun. Ja kyllä kannatti.

Virgin Oiliin oli kerääntynyt jonkin verran porukkaa, mutta paikka ei ollut läheskään täynnä. Lämppäribändi Hooligans soitti ihan kivasti, mutta jotenkin ei vain iskenyt. Ei siinä mitään vikaa ollut, mutta ei jäänyt mitään mieleenkään.

Kun Jason & The Scorchers vihdoin puolenyön aikaan astui lavalle, niin oli heti selvää, että nyt mennään. Bändi aloitti tykityksen, takinliepeet heiluivat ja kitara pyöri ilmassa. Rock 'n' Roll! Bändi otti yleisön ja yleisö bändin. Molemmilla oli hauskaa, varsinkin bändin ilo oli silmiinpistävää. Jason jutusteli yleisölle, piti pari pidempääkin puhetta. Ensimmäinen käsittely äänilevyjä (vinyyli), studiossa käymistä ja levyntekoprosessia. Toisessa hän keskittyi Suomen historiaan, lähinnä talvisotaan. Ja sitten taas rokattiin. Kahden encoren jälkeen kello oli kaksi. Bändi jäi vielä juttelemaan yleisölle, mutta itse katsoin parhaaksi lähteä nukkumaan.

Vaikka vanhat hitit kuten White Lies, Absolutely Sweet Marie ja Broken Whisky Glass räjäyttivätkin tunnelman kattoon, ei bändi ratsasta pelkästään vanhalla materiaalilla. Settiin kuului paljon biisejä uudelta Halcyon Times-levyltä, joka on muuten kuuntelemisen arvoinen.

Todella hieno bändi, kova livemeininki ja erinomaiset soittajat. Varsinkin Warren E Hogdes on kitaristina aivan omaaa luokkaansa. Kyllä ne muutkin kuin hevitiluttajat osaavat.