Joskus tulee vastaan artisti tai bändi, joka tekee ensikuulemalta aivan erityisen vaikutuksen ja koskettaa erityisen syvältä. Musiikki on jotenkin samalla aaltopituudella oman aivotoiminnan kanssa. Muutama bändi on onnistunut kohdallani, kuten Hanoi Rocks, Lords Of The New Church, Smack, HIM, 69 Eyes ja Backyard Babies. Silloin tulee tunne, että tätä musiikkia voisi kuunnella lopun elämäänsä kyllästymättä. Nyt tähän ryhmään pääsi Damian Cullen Band.
Päädyin katsomaan kaikki bändin musiikkivideot Youtubesta, vieläpä moneen kertaan.Tällaista fiilistä ei ole ollut sitten Hanoi Rocksin debyyttilevyn Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks jälkeen. Musiikissa yhdistyy Hanoi Rocks, Ramones ja 60-luvun pop-bändien melodiat ja kertosäkeet. Ja mikä tärkeintä, ei lainkaan aineksia metallista - jota kuulee ihan liikaa sielläkin, missä ei tarvitsisi.
Videoita katsellessani mietin, että tämän bändin haluan nähdä livena. Ja katso, kuin taikaiskusta tuli tieto, että Damian Cullen Band soittaa Semifinalissa. No sinne!! Ja kyllä, oli todella kova. Aivan täydellistä. Hyvä lavaesiintyminen ja jo tutuksi tulleita biisejä. Illan huipensi tapaaminen itse Damianin kanssa ja bändin rajoitetun painoksen Crackin’ Up-CD. Se onkin soinut kaiuttimissa ja luureissa siitä asti jatkuvasti.
Damian Cullen Bandissa on todellakin jotain erityistä. Musiiki vie suoraan Lepakon isoon saliin 80-luvun puoliväliin kuitenkin modernilla otteella, ilman juuttumista nostalgiaan. Tällaista rock’n’rollia ei maailmassa koskaan ole liikaa. Kuunnelkaa vaikka tämän jutun alussa mainittu Baby Don't Go.
